Amanda Martikainen löysi mutkien jälkeen paikkansa säveltäjänä
Taiteilijanimi: Amanda Onnela
Rovaniemen steinerkoulussa: 1994–2004
✏️ Lempiaine koulussa:
Mieleen jäivät syvästi taidehistorian jakso sekä näytelmän tekeminen.
😄 Hauskin muisto Rovaniemen steinerkoulusta:
Entisen steinerkoulun mysteeriset kellarisokkelot, jonne kaivauduimme leikkimään salapoliiseja, varmaankin ilman lupaa. Mieleen jäi myös perjantaisin alakerrassa oleva Satakieli-kauppa, josta sai ihanaa Nirvana-suklaata.
💡Koulussa oppimani asia, josta on hyötyä elämässä:
Kriittinen ajattelukyky.
🫵🏻 Mitä sanoisit ysiluokkalaiselle itsellesi:
Älä lannistu niistä matematiikan numeroista!
Lukion jälkeen Amanda Martikaista kutsui maailma. Hän lähti ensin Frankfurtiin Saksaan opiskelemaan musiikkia, muutti sieltä Berliinin Hanns Eisler -korkeakouluun opiskelemaan oopperalaulajaksi ja jatkoi maisteriopinnoissa Leipzigissä lauluopintojen syventämistä.
– Kiinnostuin elektronisesta musiikista ja säveltämisestä, kun päädyin teatterille tekemään erilaisia rooleja, joissa tarvittiin laulutaitoa, Amanda kertoo.
”Oletko rehellinen?”, kysyi ohjaaja välillä Amandalta. Silloin Amanda tunnusti itselleen, että ei ole.
– Esitin liikaa, yritin liikaa. Piti antaa olla. Itseyden piti pilkottaa läpi. Vain silloin on lavalla uskottava. ”Olenko rehellinen”, kyselin itseltäni aina välillä, ”enhän teeskentele”.
Amanda pääsin laulamaan Leipzigin oopperaan pientä roolia, mutta hän pettyi oopperamaailman seksistisyyteen ja vanhoillisuuteen. Maisteriopinnot päätettyään Amanda myönsi itselleen, ettei oopperan laulaminen ole sitä, mitä hän oikeasti haluaa tehdä.
– Haluan luoda itse musiikkia. Heitin samana päivänä nuotit roskiin ja tekstasin opettajalle, etten enää tule tunneille. Sitten elämä menikin hiljaiseksi.
”Silmät kiinni ja mene vaan”
Amanda palasi Berliiniin ja opiskeli muun muassa musiikin tuottamista. Hän ajatteli olevansa 30-vuotiaana niin vanha, ettei ole väliä, mitä hän tekee.
– Kaikki kiinnosti ja imin tietoa itseeni kuin sieni. Aloin tuottaa musiikkia muille artisteille ja minulla oli pieni studio Berliinin Friedrichshainissa Riverside Studios -kompleksissa.
Amanda innostui teatterimusiikista, mutta teki kaikkea mahdollista mainosmusiikista kuunnelmiin ja sounditekniikkaan. Kun korona-aika päättyi, hän alkoi miettiä, minne lähtisi seuraavaksi. Päätös syntyi melko spontaanisti.
– Pakkasin laukkuun syntikan ja pari mekkoa ja lähdin katsomaan, minkälainen kaupunki Lissabon on.
Lissabonissa Amanda lopetti musiikin tuottamisen. Hän kertoo katselleensa asuntonsa lähellä virtaavan Tejo-joen kimaltelevaa vettä ja kysyneensä itseltään, mitä hän oikeasti haluaa luoda.
– ”Haluan säveltää”, jokin pieni ääni vastasi.
Alussa Amandaa pelotti. Silloin mieleen tuli saksalainen sanonta: ”Augen zu und durch”, silmät kiinni ja mene vaan. Amandan ensimmäinen oma sävellys oli ooppera, joka esitettiin Houstonissa. Aluksi säveltäminen oli kömpelöä, eikä virheiltä voinut välttyä.
– Säveltäminen tuntuu vieläkin hauraalta ja pelottavalta mutta myös todelta. Astun jatkuvasti tuntemattomalle alueelle, ja haastan itseäni ja ajattelukykyäni.
”Uskalsin viimeinkin sanoa, että olen säveltäjä”
Inspiraatiota Amanda saa muun muassa Lissabonin pienistä fadobaareista, joissa voi istua myöhään yöhön kansan laulua kuunnellen.
– Sävellän käsin, en koneella. Haluan pitää kiinni käsin säveltämisestä niin kauan kuin voin, vaikka siihen menee paljon enemmän aikaa kuin koneella. Käsin tekeminen on jotenkin enemmän ”minua”, ehkä sekin on steinerkoulun peruja, Amanda pohtii.
Lissabonissa Amanda haki ja pääsi musiikkikorkeakouluun sävellyksen jatko-opintoihin. Opiskelukavereiden kanssa analysoitiin nykymusiikin ilmiöitä ja tekniikkoja, keskusteltiin geopolitiikasta ja elokuvista.
– Ymmärsin, että olin löytänyt viimeinkin paikkani muusikkona. Olin 35 -vuotias, ja uskalsin viimein sanoa, että olen säveltäjä.
Amanda kuvailee olevansa muusikkona kärsimätön ja ankara itselleen. Aina voisi tehdä enemmän. Onneksi elämässä on myös vastapainoa, kuten tuntikausia jatkuvat kävelyt koiran kanssa.
– Joskus menen kavereiden kanssa puistoon keinumaan, juttelemaan ja nauramaan. Tuntuu, että olen monessa asiassa vielä aivan lapsi.
Jos saisit päättää, millaisena näkisit Rovaniemen steinerkoulun vuonna 2050?
Kouluna, joka jaksaa olla ponnistuslauta kriittisesti ajatteleville yksilöille. Ihmisille, jotka elävät lapsuuden mahdollisimman kauan leikkien ja keinuen. Ihmisille, jotka menevät metsään ja jaksavat nauraa ja ihmetellä ja leikkiä. Ei luovuteta. Jatketaan leikkiä.
Juttu on osa Rovaniemen steinerkoulun 40-juhlavuoden kaverikirjasarjaa, jossa esittäytyvät Rovaniemen steinerkoulun oppilaat eri vuosilta. Katso kaikki haastattelut tästä